Talvinen Nuuksio

Aurinko ei ole vielä noussut, kun astelen hiljaista Meerlammen metsätietä kohti Nuuksion kansallispuiston itäpuolista, minulle tuntematonta korpea. Vain hetki sitten kirkkaana loistaneet kuu ja tähdet ovat kadonneet näkyvistä, painuneet taivaankannen takaisille maille ja vaeltaneet kauas omiin päiväpiiloihinsa. Yön tummuus viipyilee yhä syvällä havumetsän varjoissa, mutta pilvetön taivas enteilee hienoa retkipäivää. Kirpeä pakkanen muistuttaa menneistä, oikealta tuntuneista talvista, joita nykyisin etelässä asuvana saa liian harvoin kokea.

2017_02_nuuksio_03_web

Pakkanen narisee askelten alla, mutta muuten ympärillä vallitsee syvä, tiettömän erämaan hiljaisuus. Lähellä Kolmperän pohjoiskärkeä illuusio kuitenkin särkyy, kun hätkähdän polun mutkan takaa kuuluvaa räsähdystä. Seisahdun ja tähyilen metsän siimekseen mielikuvituksen maalatessa äänelle mitä merkillisimpiä lähteitä. Hetken kuluttua puunrunkojen takaisessa hämärässä näkyy liikettä ja erotan metsän olentojen sijaan ihmishahmon, joka vetää perässään raskaan näköistä ahkiota. Hahmo liukuu kevyesti puiden takaa järven jäälle ja sauvoo sen jälkeen tasaisesti eteenpäin. Seison kauempana puiden lomassa liikkumatta kuin peläten paljastuvani ja tarkkailen, kuinka yksinäinen hahmo muuttuu ensin kahdeksi ja lopulta neljän henkilön seurueeksi, kaikilla yllään vihreät maastohaalarit ja perässään valkoiset ahkiot. Retkikunnan jäsenet eivät puhu sanaakaan toisilleen, ja salaperäisyyden verho säilyy kohtaamisen yllä.

Varjojen kadotessa järvenselkää pitkin jatkan matkaani läheiselle Urjan nuotiopaikalle, josta arvelen seurueen lähteneen matkaan. Ilmassa leijaileva savun tuoksu tavoittaa minut jo ennen viimeistä kumparetta, jonka takana odottaa iloisesti räiskyvä nuotio. Pitkissä haloissa on yhä voimaa, ja saan nauttia kaikessa rauhassa aamuteen tulen äärellä.

Urjan nuotiopaikka sijaitsee kauniissa ympäristössä osin kallioisella rannalla, aivan järven tuntumassa. Maa on lumesta valkoinen ja viereistä järvenselkää voi helposti erehtyä luulemaan lumen peittämäksi peltoaukeaksi. Korkeat männyt vartioivat tiheänä rivistönä järven rannoilla, mutta niiden ylimmät oksastot kylpevät jo aamun ensisäteissä. Nauraen ne karistavat yön jähmeyden lumisilta harteiltaan ja heräilevät iloisesti humisten uuteen päivään. Tuijotan mietteliäänä metsänlaitaa, kunnes huomaan liikettä kauempana jäällä. Paksuhäntäinen kettu liikkuu verkkaisesti ja ylittää järven sen kapeimmasta kohdasta.  Seuraillen heikompiensa jälkiä, hiljaa luimistellen ja vaanien talvenvalkoisten jänisten perässä se piirtyy tummana lumista järvenselkää vasten. Lumoudun näystä enkä ehdi kaivaa kiikareitani ajoissa esiin.

Hämärästä valkenee vähitellen loistelias, aurinkoinen aamu. Jatkan matkaani hetken länteen, ennen kuin kurssi vakiintuu kohti pohjoista ja kaukana odottavaa Saarijärveä. Kuljen pitkin lumisia, vähän tallattuja ja merkitsemättömiä polkuja yrittäen pysytellä kartalla ilman elektronisia apuvälineitä. Onnekseni Nuuksio on täynnä järviä ja pieniä lampia, jotka helpottavat suunnistamista. Ohitan Karjakaivon, Pikku-Orajärven ja kierrän sen isoveljen, isomman Orajärven rantaa, kunnes kaunis puukuja johdattaa lähelle Vehkolan rakennuksia. Kuulen ihmisten ääniä pihamaalta metsän laidan takaa, mutta ne jäävät pian taakse polun jatkuessa puronuomaa pitkin kohti Saarijärveä. Uoman oikealla puolen levittäytyy Mustakorpi ja sen tumma, hieman uhkaavaltakin tuntuva kuusikko, kun taas vasemmalla lehdetön koivikko käy leikkiä sinertävän hämärän ja kirkkaan kultaisten auringonsäteiden kanssa.

2017_02_nuuksio_01_web

Harvakseltaan kuljettu polku kääntyy vasemmalle ja jatkuu pitkin Saarijärven rantaa, joka levittäytyy oikealla häikäisevän valkoisena aavana, ja jonka keskellä kohoaa järven nimen mukaisesti suurten havupuiden asuttama saari. Jossain vastarannalla haukkuu koira, ääni kiirien kuuluvasti yli järvenselän.

Jätän pian Saarijärvelle hyvästit, sillä polku kääntyy tervehtimään Nuuksion järviylängön toisia vesistöjä. Kierrän Sarkkisen kävellen jäällä lähellä sen rantaa, ylitän kapean kalliokannaksen ja jatkan matkaani Suolikkaan eteläisimmän pohjukan ympäri. Aurinko on saanut nyt voiton pakkasaamusta, ja tunnen sen keväisen lämpimän kosketuksen. Se hymyilee kirkkaalla taivaalla kiivettyään niin korkealle kuin mihin helmikuussa vain jaksaa. Lumi- ja jääkiteet kimaltelevat kaikkialla, jäällä näkyy suksen ja jäniksen jälkiä ja täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain ajoittain yli jyrisevä lentokone. Tunnen melkein erämaan täydellisen rauhan, kaukaisen Lapin kevättalven lumon ja talvisten päiväretkien ihanuuden.

2017_02_nuuksio_02_web

Suolikkaan rannat kohoavat jyrkkinä ja polku, tai jäljet lumessa, sillä polku on aikaa sitten kadonnut jälkien haarautuessa yksi toisensa jälkeen, vievät nyt monta kymmentä metriä järven rantaa korkeammalle. Pian pudottaudun lähelle Sammalkuohon lampea, josta sama työläs kulku jatkuu uudelleen. Puiden kyljet rapsuvat ympärillä, kun tiaiset pitävät iloa petäjien latvoissa visertäen ja toisilleen huudellen. Alan käydä väsyneeksi ja tervehdin ilolla Suolikkaan pohjoispään ohittavaa metsätietä, joka kuljettaa matkamiehen tasaisesti kohti Nuuksionpäätä.

Vielä on kuitenkin tutustuttava yhteen järveen, sillä on oikaistava Iso-Antiaksen rantaa pitkin ja yhytettävä sen etelä-laidalta viimeinen, Kattilantielle vievä polku. Iltapäivä on ehtinyt jo pitkälle ja auringosäteissä kuultaa nyt hieman alakuloinen, alistunut sävy. Talvi pitää yhä otteessaan, ja auringon on pian antauduttava hämärän tahdolle. Lähellä tietä vastaani tulee talvisen päivän ensimmäinen kävelijä. Tervehdimme toisiamme ja vain jotain sanoakseni kysyn, onko tie jo lähellä.

Copyright: Text and images Antti Rantanen 2017