Suomeksi

Lähimetsän salaisuus

2015_07_29_BLUEBERRY_FIELDS_01

Kesäinen metsä kylpee häikäisevässä valossa. Kaiken peittävän vihreyden rikkoo vain kypsien mustikoiden sininen, aluksi hieman huomaamaton meri. Ilma on helteinen, vaikka kesä on jo pitkällä ja kääntynyt elokuuksi. Kyyristellessäni yksin mustikanvarpujen seassa, innoissani hyvästä saaliista, kuulen erikoisen äänen. Ääni kiinnittää heti huomioni, sillä sen soinnissa on jotain tuntematonta, kuin jotain vierasta olisi tunkeutunut lähimetsäni äänimaailmaan. Suoristan itseni ja kuulostelen. Ääni kuuluu pian uudelleen. KVII-JÄ, KVII-JÄ. Nyt on piru merrassa, tai vähintään vihainen käki kuusen latvassa, ajattelen hätkähtäen. Mutta ei, ääni ei muistuttanut mitään aikaisemmin kuulemaani vaikka joitain mielleyhtymiä aina lokista kanalintuun syntyykin. KVII-JÄ, KVII-JÄ. Ääni tuli nyt etuoikealta, suurten mäntyjen seasta. Huutoa seurasi säännöllinen tauko, joka ikään kuin rakensi kuulijassa jännitystä ennen seuraavia vuorosanoja. Lintu ei selvästikään kavahtanut oman äänensä kaikuja vaan ilmoitti kuuluvasti reviiristään. KVII-JÄ, KVII-JÄ, kuuluu taas, mutta en näe linnusta vilaustakaan sen äänen loitotessa kauemmaksi.

On ihmeellistä, kuinka rikkaan pienoismaailman muutaman neliökilometrin kokoinen lähimetsä saattaa tarjota, vaikka sitä ympäröivät joka suunnalta suurkaupungin harmaat, päällekäyvät varjot ja yhä ahnaammin levittäytyvä betoniviidakko. Muutaman vuoden ehdin kulkea lähimetsässäni, eteläisessä Espoossa, kuin huomaamatta; metsä näyttäytyi eri vuodenaikoina kauniina ja valokuvauksellisena, mutta silti en ollut päässyt todella sisälle siihen, sinuksi sen kanssa. Olin kiertänyt polkuja yhdessä koiranulkoiluttajien kanssa, jättänyt mustikanvarvut huomioimatta, enkä ollut juuri uskaltautunut pois merkityltä pääreitiltä. Kaikki muuttui kuitenkin uuden lintuharrastuksen myötä; yhtäkkiä metsä heräsi kuin eloon, jokainen ääni kuului metsän oikealle asukkaalle, ja jokainen vierailu saattoi saada yllättävän huipennuksen. Yksinäinen korppi valvoi metsän yllä, puukiipijään saattoi törmätä metsän etelälaidalla, lähellä pienen järven rantaa, punatulkkuja hyppi metsän itäisillä kallioilla, ja kerran jopa metsäkauris säntäsi karkuun. Mutta salaperäisestä asukkaasta, jota olin monesti yrittänyt etsiä, en saanut kuin ajoittaisia mutta valitettavan epämääräisiä havaintoja, jotka jäivät mielen sopukoihin kihelmöimään.

2015_02_15_HANNUSMETSA_01

2015_02_15_HANNUSMETSA_03

Eräänä huhtikuun keväisenä aamuna, auringon kiivettyä jo korkealle puiden latvojen ylle, lähdin reippaasti etsimään lähimetsän salaista asukasta. Nyt sen löytäisin, päätin hiljaa mielessäni vaikka tämä usein olikin aivan väärä lähestymistapa; luonto yllättää usein juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Pikkulinnut säestivät lyhyttä matkaani metsän portille. Erkaannuttuani pääpolulta kohti metsän rauhallisempaa ja kesyttömämpää keskustaa, lennähti jokin rastasta kookkaampi ilmaan, kadoten saman tien syvemmälle puiden sekaan. Näin linnusta vain vilauksen silmäkulmassani, enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota sillä se ei päästänyt ääntäkään. Havainto toimi kuitenkin muistutuksena, että jahti oli alkanut, ja aistit olisi syytä pitää valppaina.
Suunnistin itälänsi suunnassa suoraan kohti metsän syliä, tehden ajoittain koukkauksen korkeammille, paljaille kallion nyppylöille, mutta vain löytääkseni itseni pian uudestaan metsän hämärästä. Länsiväylän humina vaimeni mitä syvemmälle kävelin.

Aika kului, mutta en nähnyt tai kuullut mitään merkittävää; vain tiaiset lentelivät edes takaisin iloisesti laulavien peippojen seassa. Olin jo aikeissa luovuttaa ja marssia suorinta tietä kotiin, kun metsä puhkesi yhtäkkiseen kuorolauluun. Etuoikealta, havupuiden seasta kantautui villi tsirpsitys, kuin tuhatpäinen lintuparvi olisi äkisti paljastanut olemassaolonsa. Äänessä oli jotain karheaa ja rastasmaista, mikä olikin ensimmäinen aavistukseni laulun lähteestä. Yritin hetken lähestyä parvea, mutta se siirtyi aina vain kauemmaksi. Ehdin kuitenkin saada luotettavan näköhavainnon: punakylkirastaita. Tarkkaillessani rastasparvea, huomasin mustaan tuuliasuun pukeutuneen miehen lähestyvän vasemmalta. Tultuaan lähemmäksi mies tervehti, mikä oli hyvin epätyypillistä lähimetsän ulkoilijoille mutta meitä yhdistikin kiinnostus lintuja kohtaan. Näytin riittävän selvästi lintutieteilijältä, kuulostelemassa korvat tarkkana, suuret, tummat kiikarit ojossa, kurottamassa kohti metsän syvimpiä salaisuuksia.
”Mikäs parvi se noin päästelee?” mies kysyi.
”Taitavat olla punakylkirastaita. Pahukset vaan välttelevät taitavasti.”
”Oletko haukkaa nähnyt?”
”Ai haukkaa, sekö se täällä kummittelee?”
”Joo, se käy tuolta pihoilta oravia suuhunsa.”
Olin saanut nyt ensimmäisen, todellisen vihjeen arvoituksen luonteesta. Salaperäinen asukas saattaisi olla haukka, mikä kävi yhteen aikaisempien havaintojeni kanssa. Haukka omassa lähimetsässä, voisiko jännittävämpää ollakaan, ajattelin innostuneena. Toisaalta olin pettynyt, sillä olisin halunnut ratkaista mysteerin yksin. Rastaat olivat sillä aikaa kaikki kadonneet, joten valmistauduin kävelemään lähimmälle pääpolulle. En uskonut metsän enää yllättävän, olinhan saanut jo sopivan maistiaisen sen rikkaudesta.

Vain viitisen minuuttia rämmittyäni, mieli täynnä haukka-ajatuksia, jokin lehahti hiljaa silmäkulmassani. Pysähdyin ja painoin vaistomaisesti kameran päälle samalla kun käänsin katseeni etuvasemmalle. Muutaman kymmenen metrin päässä, paljaan koivun oksalla, istui suuri, harmaa lintu. Näin heti ettei kyseessä ollut kuitenkaan kyyhky vaan jokin kookkaampi, petomaisempi, auraltaan hallitsevampi. Se tuijotti keltamustilla silmillään suoraan kohti kuin tarkastellen, kuka etsijänsä oli ja mitkä olivat aikeeni. Lintu ei näyttänyt kuitenkaan vihaiselta, vaan se tyytyi tarkkailemaan, kääntäen välillä kylkeään ja sukien vaaleanharmaita sulkiaan. Tuijotimme täysin äänettöminä toisiamme. Aika tuntui pysähtyneeltä. Tarkastin myöhemmin kamerastani, että kohtaus oli kestänyt kolmisen minuuttia ennen kuin haukka lennähti hiljaa tiehensä, tultuaan suhteeni johonkin tuntemattomaan lopputulokseen. En voinut käsittää hyvää tuuriani, sikäli jos kyseessä edes oli tuuri. Olinhan tutkimuksillani saattanut edes auttaa tapaamistamme, tehden siitä jopa väistämättömän.  Ylitsepursuava ilo täytti mieleni, enkä ollut vastaavaa riemua hetkeen kokenut. Luontokokemus tuntui täydelliseltä, syvältä ja aidolta, kahdenkeskiseltä. Minä ja kanahaukka – lähimetsän salaperäinen asukas.

2016_04_4_KANAHAUKKA_01

Copyright: Text and images Antti Rantanen 2016